Helsingin sanomat on hiljan tutkinut 1200 lukijansa elokuvamakua. Suosikkilista muodostui seuraavanlaiseksi:

1. Tuntematon sotilas (Edwin Laineen versio, 1955))
2. Komisario Palmun erehdys (Matti Kassila, 1960)
3. Kahdeksan surmanluotia (Mikko Niskanen, 1972)
4. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002)
5. Täällä Pohjantähden alla (Edwin Laine, 1968)
6. Jäniksen vuosi (Risto Jarva, 1977)
7. Valkoinen peura (Erik Blomberg, 1952)
8. Arvottomat (Mika Kaurismäki, 1982)
9. Kulkurin valssi (Toivo Särkkä, 1941)
10. Kauas pilvet karkaavat (Aki Kaurismäki, 1996)

Ihan mukiinmenevä lista, kattaakin yli 60 elokuvavuotta. Muutama subjektiivisen tyly kommentti kuitenkin.

Ensinnäkin kiinnittää huomiota se, että Suuren Elokuvagurujemme leffoista “vain” kolme on selviytynyt tälle listalle (oletettavasti äänestäjistä suurin osa oli Hesarin kulttuurisivujen vakituisia ihailijoita), helpot ja tavallisellekin pulliaiselle katselemalla avautuvat Mies vailla menneisyyttä ja Kauas pilvet karkaavat ovat kiikkumassa listalla, samoin vanhemman veljeksen Arvottomat. Näiden keskinäinen sijoitus listalla heijastanee enemmän muistin uutuutta kuin elokuvien todellista ”paremmuusjärjestystä”.

Toisekseen pistää silmään se, että Kulkurin valssi (vuodelta 1941, käsikirjoitus Mika Waltari) muistetaan vielä ja sijoitetaan Aki Kaurismäen kieltämättä parhaan elokuvan Kauas pilvet karkaavat yläpuolelle. Ehkä Ansa Ikosella ja Tauno Palolla on vetovoimaa yli aikakausien ja elokuvien katsojasukupolvien. Toisaalta itselläni ei ole tietoa haastateltujen ikäjakaumasta ja elokuvien saamista kannatusäänistä.

Olisi oikeastaan melkomoinen ihme, jos Tuntematon sotilas ei päätyisi suomalaisten elokuvanautintojen äänestyksessä ykköseksi. Vaikka sodista on kulunut jo nyt yli 60 vuotta, ne ovat muokanneet kaikkia sodanjälkeisiä sukupolvia ja sota on jonkinlaisena myyttisenä suomalaisena sankaritaruna kai jokaisen kansalaisen mielessä. Tuntematon on syrjäyttänyt Kalevalan, joka on hiljalleen häipymästä yhteisestä kokemusmuistista ja siirtymässä olymposlaiselle unitasolle, jossa sitä ei enää tosissaan edes lueta. Tuntemattomalla, sekä kirjalle että elokuvalle, tullee käymää samalla tavalla.

Suomen sosiaalidemokraattisen kansanosan heräämisen ja valtaannousun synteettinen eepos, Täällä Pohjantähden alla, on ehkä jo osaksi näin tehnytkin. Olen melko varma, ja sille on olemassa jonkinlaista oman kokemuksen luomaa todellisuuspohjaakin, että Pohjantähteä on luettu paljon Tuntematonta vähemmän. Ja samaa pätee niiden elokuvasovelluksiinkin. Tuntuu myös siltä, että Pohjantähden varmasti moni panee tällaisille listoille ykköseksi, vaikka ei olisi koskaan kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt.

Voi ehkä myös kysyä, missä määrin fyysisesti mammuttimaiseksi tekijänsä käsissä (ja mielessäkin?) kasvanut Kahdeksan surmanluotia (1972) on todellisuudessa Mikko Niskasen parasta tuotantoa. Omasta mielestäni Sissit (1963), Pojat (Niskasen esikoinen vuodelta 1962) ja erityisesti Käpy selän alla (1966) ja jopa myöhäistuotannon Ajolähtö (1982) ovat selvästi sekä merkittävämpiä että parempia elokuvia. Mutta taide on tietysti aina subjektiivista – sekä tekijälleen että kokijalleen.

Jarvan tuotannostakin voisi vähän mutista. Jäniksen vuosi (1977) on siitä harvinainen elokuva, että se on melko selkeästi lähdeteostaan parempi (ottaen huomioon senkin tosiasian, että kirja on Arto Paasilinnan paras tai ainakin yksi parhaista teoksista). Omassa subjektiivis-nostalgisessa miehessä Työmiehen päiväkirja (1967) ja Ruusujen aika (1969) nousevat Jäniksen vuoden edelle.

Mukavaa tuossa Hesarin lukijoiden listassa on kuitenkin se, että suosikkielokuvat jakautuivat niin laajalle ajanjaksolle ja että eriomaisen unohdettavista ja Hollywoodia apinoivista nykyelokuvista ei yksikään läpäissyt äänensäantajien seulaa.

Oma listani, äkkiä ajatellen, olisi ehkä seuraavanlainen:

1. Niskavuoren Heta (Edwin Laine, 1952)
2. Valkoinen peura
3. Ruusujen aika (Risto Jarva, 1969)
4. Tuntematon sotilas
5. Kulkurin valssi
6. Gabriel tule takaisin (Valentin Vaala, 1951)
7. Syyskuinen sunnuntai, (Jörn Donner, 1963), lähinnä siksi, että tämä oli esikoinen, ehkä Mustaa valkoisella (1968) on kuitenkin parempi elokuva.
8. Kauas pilvet karkaavat
9. Ihmiset suviyössä (Valentin Vaala, 1948)
10. Säädyllinen murhenäytelmä (Kaisa Rastimo, 1998)

Kahden ensimmäiseksi sijoittamani välillä on vaikea löytää oikeaa järjestystä (ovathan ne kovin erilaisia elokuvia, tänäään tuntui tältä, huomenna ehkä toiselta). Donnerin Syyskuinen sunnuntai tehtiin Ruotsissa (rahoitusta ei Suomesta löytynyt), joten en ole varma voiko sitä edes laittaa suomalaiselle listalle. Onhan Donnerista itsestäänkin kai joskus vaikea sanoa onko hän suomalainen vai ruotsalainen.

Että semmoista tänään, kun lämpötila on lopultakin kiivennyt kesäisiin lukemiin, ilmassa on utua ja kosteuden makua muutenkin, illalla saattaa sataa. Mustarastaat ovat aloittaneet toiset reviirilaulunsa tätä ”kesänä” ja naapurin harakkapari rakensi kaksi pesää samaan puuhun –eivät ehkä pitäneet ajatuksesta, että naapurissa asuisi joku muu. Lienevätkö suomesta alun perin?

 Kuva: Austrian Airlines Boeing 777

 Google Earth’in kuvat tulevat tietysti satelliittien välityksellä meidän innokkaanhikisiin käsiimme. Tästä seuraa sellainen mielenkiintoinen ilmiö, että kuvissa näkyy monemmoista muutakin kuin maailman pinnanmuodostumia, isompia rakennuksia ja öljykenttiä yms.

Mm. lentokoneita. Kuten Frankfurtin lentoaseman kiitotieltä 07 Left juuri lähteneestä Lufthansan Boeing 747 -koneesta. Satelliittikuvassa näkyy itseasiassa kolme tai neljä kuvaa tästä koneesta, ensimmäinen lähellä kiitotietä ja muut sitten taas kauempana. Google Map näyttää tietysti samat kuvat, joita voi katsella täältä.

Samanaikaisesti oli Frankfurtin poikkiradalta lähtenyt MD-90, joka näkyy myös selvästi Google Map-kuvissa. Tosin tästä 747:stä poikkeavasti, MD:n kyljestä ei oikein pysty lukemaan, minkä lentoyhtiön koneesta on kysymys.

Aikaisemmin näin Boeing 767:n ja 777:n kuvat Saudi-Arabian Jeddan kentän finaalissa ja perusosan loppupuolella, mutta valitettavasti sen alueen satelliittikuvat uusittiin hiljakkoin (siellähän tapahtuu jatkuvasti muutoksia ympäristössä rajun rakennusohjelman vuoksi, Jeddah kasvaa ja komistuu päivä päivältä) ja uusien kuvien myötä lentokoneet häipyivät taivaan tuuliin, tai johonkin.